Millaista on elämä ilman koiraa?

Hiljaista. Puhdasta. Karvatonta. Kiireetöntä ja rauhallista. Huoletonta. Mikään ei pidä minua enää kiinni missään. Voin mennä suoraan koulusta kuntosalille potematta huonoa omaatuntoa siitä, että se on joutunut olemaan nyt koko päivän yksin. Ei tarvitse sadesäällä lähteä ulos ja pestä sen jälkeen kuratassuja ja imuroida hiekkaa lattioilta. Ja aika. Sitä on paljon.
Sitä on liikaa.

Elämä ilman koiraa on liian hiljaista, liian huoletonta, liian tylsää. Elämä ilman koiraa saa minut kaipaamaan kuratassujen pyyhkimistä, sadekelin lenkkejä, jäätymistä hallilla omaa vuoroa odottelemassa. Se saa kaipaamaan hännänheilutuksia, märkiä pusuja ja sitä jatkuvaa iloa, jota koira luo olemassaolollaan.

Millainen minä olisin jos minulla ei koskaan olisi ollut koiraa? Olisikohan minusta tullut jotenkin erilainen? Väitän että kyllä. Kun on koira, sitä on koko ajan vastuussa jostakin. Joku sitoo sinua. Ei voi hetken mielijohteesta lähteä kavereiden kanssa viikonloppureissulle toiselle puolelle Suomea. On pakko miettiä saanko koiran hoitoon? Kannattaako minun lähteä, kun on kisat sunnuntaina. Onko minulla rahaa lähteä, kun juuri maksoin kurssin. Se saa miettimään tärkeysjärjestyksiä. Mihin laitan rahani? Koiraharrastukset eivät ole halpoja.

Entä mitäköhän minä tekisin, jos en olisi koskaan aloittanut agilityä. Tavannut kaikkia niitä samanhenkisiä ihmisiä. Missä minä olisin? Jollen olisi huonoina hetkinä rynnännyt hallille treenaamaan tai pitkälle lenkille koirani kanssa. Mitä minä silloin vastapainoksi tälle olisin keksinyt?

Kun tulen kotiin ei ketään olekaan enää siellä iloisena vastassa. Tuntuu, että oma energisyyskin on itsestäni vähentynyt. Ei minun tarvitse lenkkeillä, voin hyvin jäädä myös sohvalle makoilemaan tai tietokoneen ääreen. Olen laiskistunut. Koira opetti ihmettelemään ympärillä olevia asioita, jotka toisinaan tuntuvat itsestäänselvyydeltä. Ensilunta, kevään ensikukkia, jäiden sulamista. Koira opetti katsomaan maailmaa uusin silmin. Elämä ilman koiraa saa minut miettimään, miten olen voinut elää ilman koiraa.

Huomaan vastoinkäymisten ja esimerkiksi sään vaikuttavan huomattavasti enemmän olotilaani, kuin mitä ne vaikuttivat kun oli koira. En tunne oloani kokonaiseksi ja suuri osa sitä on varmasti myös harrastusten totaalinen poisjäänti.


Kaipaan sitä rutiinia, jonka koira tuo elämään. Sitä, että aamulla kun herää laittaa kahvin päälle ja sitten lähtee ulos lenkille. On myös syy tulla kotiin, joku odottaa aina iloisena siellä. Ilman koiraa tuntuu, että jotain puuttuu. Olen kyllä myös pohtinut sitä, miksi elämänlaatuni on niin kovasti parempi koiran kanssa. Tunnen tyytyväisyyttä, kun näen että sillä on ollut kiva päivä ja se nukahtaa vierelleni sohvalle. Tai kun sillä on agilityssä hirmuhauskaa, tai metsälenkillä, uimassa, ihan missä vain. Se saa minut tuntemaan itseni onnistuneeksi. Koiran onnellisuus heijastuu takaisin. Kun tiedän että koirani voi hyvin, minäkin voin hyvin. Onko se itsekästä?

Henkireikä

Tä viiminen vuosi koulussa on ollut aika hullua. Näyttösuunnitelma, itsearviointi, projekti, kurssitehtävät, opinnäytetyö ja taas näyttösuunnitelma ja itsearviointi, pari rästitehtävää.. Tuntuu, että olis kymmenen asiaa joihin pitäis pystyä keskittymään samaan aikaan.
Tiiättekö niitä päiviä kun ei jaksais mitään? Sellasia kun tuntuu, että on niin paljon tekemistä että vois vaan kaiken sijaan ottaa päiväunet. Tai kun stressitaso on huipussaan ja hermoja kiristää. Silloin tarvitaan henkireikää. Henkireikä - henkisen terveyden kannalta erittäin merkityksellinen aika, tapahtuma tai paikka. Mulle sana merkitsee pitkäaikaista harrastusta tai aktiviteettia, joka auttaa kestämään arjen paineita.

En mä oikeastaan koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi että mikä mun henkireikäni oli. Päivät vaan meni normaalisti. Kävin koulussa, lenkkeilin koirani kanssa ja harrastin agilityä.

Agility.
Ainut harrastus, josta oon koskaan tuntenut intohimoa. Halua kehittyä, olla parempi ja halunnut oppia lisää ja lisää. Saanut iloa, onnistumisen kokemuksia, voimaa, ihania hetkiä.
Kun Sinna kuoli ja suurin suru menetyksestä oli takanapäin huomasin useammin arjessa tuntevani ahdistusta esimerkiksi koulutöistä. Tuntui, ettei pääse minnekään "pakoon." Eivätkö kaikki tarvitse jonkun tekemisen, joka vie hetkeksi ajatukset täysin muualle stressistä? Mitä se sitten kenenkin kohdalla on, musiikki, lukeminen, lenkkeily, kirjoittaminen, sali, viini.

Sitten kun agility jäi pois elämästä, alkoi vasta tajuamaan kuinka paljon se vaikutti omaan elämään ja arjen pyörimiseen. Jaksamiseen. Se, että oli jotain sellaista, joka auttoi olemaan ajattelematta koko ajan kouluasioita ja joka ohjasi ajatukset positiiviseen suuntaan. Että oli jotain mieluista tekemistä eikä esim. vapaa-aika mennyt kokonaan tietokoneella istumiseen. Missä sai hetkeksi nollattua itsensä. Jos koulupäivä oli mennyt päin p*rsettä ja tuntui ettei mikään sujunut, lähti treenaamaan ja illalla olo oli jo aivan erilainen. Pystyi ajattelemaan selkeämmin, kun ensin oli saanut vähän etäisyyttä painaviin asioihin.

Aloitin agilityn n. 5-vuotta sitten ja heti tunsin, että tää on mun juttu. Oon aina pitänyt juoksemisesta ja vauhdista. Ja koirat. Ne ovat olleet aina lähellä sydäntäni. Vihdoin löysin sellaisen harrastuksen, jossa pystyin yhdistämään kaksi itselleni rakasta asiaa. Puoli vuotta on siitä, kun viimeksi kävin hallilla. Puoli vuotta. Se on pitkä aika kun ennen on käynyt monesti viikossa.

Intohimo on jotain mikä nousee ihmisestä itsestään eikä jostain aktiviteetista, mitä hän tavoittelee. Tämä tarkoittaa, että voi tietoisesti valita pyrkiä intohimoista elämäntapaa kohti. Entä miksi tällaista elämäntapaa kohti pitäisi pyrkiä? Sen vuoksi, että se kohentaa elämänlaatua. Ihmiset jotka pyrkivät elämään elämänsä intohimoisesti, ovat onnellisempia, energisempiä ja vapaampia.

hopefully see you soon <3