Älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle

   Sain Sinnan itselleni noin puolitoista vuotta sitten. Olin niin loppu etsintöjen kanssa että olin jo luovuttamassa, mutta sitten syntyi tämä narttupentu. Sinna oli täydellinen. Tai niin luulimme.. Sinnalla todettiin synnynnäinen munuaisvika. Tästä ei ollut kenelläkään tietoa. Sinna eli normaalin koiran elämää, ollen pirteä ja iloinen. Sinna oli sellainen terrierisheltti. Se oli pieni kuin mikä, mutta sillä oli sitäkin suurempi sydän. Sinna valloitti kaikki persoonallaan. Se oli sellainen koira joka ei koskan oikeastaan pelännyt mitään. Metsälenkeillä juostiin tuhatta ja sataa ja treenattiin agilityä. Viime kesänä kuitenkin kaikki muuttui äkillisesti. Pirteä ja iloinen koira alkoi olemaan väsynyt ja sen silmistä katosi se pilke millä se ennen katsoi elämää. Sinna oksenteli ja romahti todella huonoon kuntoon. Tuhatjalan päivystys sanoi koiran ruokavalionmuutoksen olevan syynä - koira lähetettiin kotiin. Seuraavana päivänä menimme Animagiin joka kertoi koiran munuaisarvojen olevan koholla. Sinna jäi tiputukseen mutta pääsi illaksi kotiin. Kotona Sinna oksensi lääkkeet ulos ja vain nukkui. Sinna vietiin taas päivystykseen. Sain puhelun seuraavana päivänä että munuaisarvot ovat todella huolestuttavat. Siirsin Sinnan seuraavana aamuna koira&kissa klinikalle jossa Sinna munuaisultrattiin. Kaksi eläinlääkäriä ultrasi Sinnan, enkä voinut uskoa todeksi heidän puheitaan. Se oli kuin painajaista. "Sinnalla ei meinattu löytää toista munuaista, se on rusinan kokoinen." "Sinnan munuaiset ovat käytännössä lopettaneet toimintansa." Elinaikaa olisi viikoista pariin kuukauteen. 

Luulen että lakkasin hetken hengittämästä. 
Muistan istuneeni siinä harmaassa tuolissa pidellessäni Sinnaa, enkä enää kuullut eläinlääkärien puheita. Muistan vain katsoneeni Sinnaa. Sitä pientä koiraa jota rakastin yli kaiken. Muistan sen epätodellisen olon. Muistan ajatelleeni, että teen kaikkeni jotta Sinna saa elää.

Eläinlääkäri ehdotti minua menemään kotiin miettimään koska Sinna jäisi kuitenkin tiputukseen päiväksi. Se ei pärjäisi ilman tippaa, ja jos ottaisin sen yöksi kotiin sille laitettaisiin tippaa niskaan ja aamulla se pitäisi tuoda takaisin. Kotona romahdin. Romahdin ihan totaalisesti. En muista koskaan itkeneeni niin paljon. En ollut koskaan tuntenut sellaista lojaalisuutta, enkä sellaista rakkautta jota se koira minulle antoi. Kun sain ajatukseni hieman selkeämmiksi sen tunteiden skaalan läpi, mietin mitä Sinna haluaisi. Mietin sen katsetta, niitä silmiä joissa en enää ollut hetkeen nähnyt iloa. Sitä väsynytta koiraa, joka oli juossut eläinlääkäristä toiseen ja viettänyt öitä letkuissa ilman minua ja ilman kotiaan. Vieraiden ympäröimänä. Mietin kuinka se tuhatjalassakin tärisi ja pelkäsi hoitajia kun sai taas lisää piikkiä suoneen. Ja eniten sitä ettei se edes enää laittanut vastaan. Se pieni terrieri. Missä se oli? Mietin kuinka vähän sille oli annettu elinaikaa. Elinaikaa viikoista pariin kuukauteen korkeintaan. 
Mietin minkä takia minä halusin sen kotiin. Sen takia koska minä en ollut valmis luopumaan. Minä en ollut valmis ajattelemaan elämää ilman sitä. Minä en ollut ajatellutkaan että meidän tiemme loppuisi jo nyt. Näin nuorena? Minä en ollut valmis, minä en pystynyt, minä...

Sitten minä ajattelin Sinnaa. 

Unohdin hetkeksi sen kuvan mikä minulla oli siitä ja keskityin siihen millainen se oli nyt. Se oli väsynyt ja voimaton. Sen silmät olivat surulliset. Se tunnisti minut kyllä kun kävin katsomassa sitä, mutta se nukahti heti kun oli hetken heiluttanut häntäänsä. Se vaan nukkui ja jos puhuin sille se nosti hetkeksi päätään ja sitten se taas laski päänsä ja sulki silmänsä.
Se oli aina ollut minua varten kun minä sitä tarvitsin. Silloinkaan kun minä en olisi sitä ansainnut. Se oli ollut niin täydellinen koira etten koskaan olisi voinut toivoa parempaa, en ikinä. Se oli minun kanssani silloin kun minä olin sairas, ei meidän silloin tarvinnut lenkkeillä tai jaksaa, koska silloin ei jakseta jos on sairas. Ei minun tarvinnut piristyä sen takia. 
Soitin eläinlääkärille ja sanoin että haluan tulla sinne keskustelemaan. Äitini tuli tuekseni. Eläinlääkäri kertoi, että monesti ihmiset haluavat tällaisessa tilanteessa kuitenkin vielä koiran kotiin jotta ehtii hyvästellä ja itse valmistautua tulevaan tai että kaikki perheenjäsenet voivat sitten vielä nähdä koiran. Siitä paikalta oikeastaan tiesin jo päätökseni. Sinna ei tulisi kotiin enää. Ei minun takiani. Eikä sen tarvitsisi kärsiä enää päivääkään. Se oli minun paras ystäväni. Eikö parhaat ystävät ole sellaisia jotka laittavat toisen itsensä edelle? Sellainen oli Sinna. Ja sellainen tulisin olemaan minäkin. Luopuminen on rakkautta kun sen aika on. Minä tulisin muistamaan sen pienen terrierisheltin juuri sellaisena, ja Sinna pääsisi kärsimyksistään sinne missä niitä ei enää tunneta. Ja me tultaisiin näkemään vielä joskus. 
Sinna nukkui pois. 
Ja minä tiedän, että se tiesi että rakastin sitä maailman eniten.

En minä koskaan ajatellut, että näin pian tulisi se päivä, kun meidän pitäisi erota. Mutta ei se sitten enää katso ikää kun koira on sairas ja kärsii. Kiitos kaikille ystävilleni jotka olivat tukenani, sekä viisaalle äidilleni joka näki suruni yli.


Tänään on se päivä,
kun minun matkani on kuljettu loppuun.
Olen sairas ja voimani ovat ehtyneet,
älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle,
vaan pidä minua sylissäsi
ja kerro minulle kaikista yhteisistä vuosistamme.
Silitä turkkiani niin kauan
kunnes olen kulkenut rajan yli
ja sydämeni on sammunut.
Muistele minua mutta älä takerru minuun,
vaan jatka eteenpäin.
Kun aika koittaa, kohtaamme jälleen,
emmekä eroa enää koskaan.

- Kaunis koiraenkelini, nuku hyvin

Syksy.

On taas "hetki" siitä ku oon täällä viimeks käynyt. Johtuen siitä etten oo päässyt kirjautumaan tänne kun oon sekoillut ton salasanan kanssa.. semmosia käytännönongelmia. Koulu on alkanut taas ja viimeistä viedään. Tulee raskas vuosi opinnäytetyön sekä työssäoppimisten parissa, mutta tää vuosi on varmasti kaikkein mielenkiintoisin, kun tulee koulussa perhetyötä sekä lastensuojeluun liittyviä asioita. Ilmaisutaidon kursseista myös tykkään kovin! Opinnäytetyön aiheeksi valitsin monien mutkien kautta "alkoholiperheen lapsi", joka mua kyllä kovin aiheena kiinnostaa. Kävin kirjastossa ja ajattelin tänään jo aloittaa aiheeseen perehtymisen.. mutta käytiinkin Sinnan kanssa mielummin aksaamassa vähän, onhan se nyt kuitenkin paljon hauskempaa! Ja pitää ajatella myös kotona koko koulupäivän viettävää koiraa.. että jos sit taas huomenna paneutuis koulutöihin..

Ystävän kanssa osallistuttiin Mynämäellä agilityn epävirallisiin kisoihin, joista jokaisesta starttimaksusta luovutettiin pieni osa lastensairaala-projektille.

    Kesä 2014 on mennyt nopeasti. On treenailtu minimimäärissä, käyty parit epäviralliset kisat joista saatiin parista kisoista nollavoitto sekä toiseksi ollaan tultu myös kaikissa kokoluokissa ja mönkäänkin on pari rataa mennyt. Kaikinpuolin Sinna on mennyt tosi hienosti ja tykkään sen kanssa mennä ehdottomasti ylikaiken! :) Muuten me ollaan otettu tää kesä aika rennosti ja käyty paljon uimassa siihen asti kunnes tuli sinilevää aivan liikaa.

On ollut tunteiden vuoristorataa, ihania hetkiä, onnistumisia, ilon tunteita, onnellisuutta, ylpeyttä, sekä myös pettymyksiä ja kaikkea siltä väliltä. Tällä hetkellä tuntuu että kaikki on omassa elämässä tasoittunut siihen pisteeseen että voi sanoa että on tyytyväinen. Ja mä tykkään tästä tunteesta.
Sellasista pienistä asioista kuten siitä että aamulla kun herään syksyiseen sateiseen aamuun, pienet nappisilmät tuijottaa mua sängyn vierestä. Laitan kahvin porisemaan, puen kumpparit jalkaan ja Sinnalle sadetakin ja me lähetään metsään rämpimään aamu kuudelta. Juon aamukahvit rauhassa ja lähden kouluun ja koulun jälkeen treeneihin, tapaamaan ystäviä tai mitä milloinkin huvittaa tehdä. Ja se on uutta mulle.
En vaihtais päivääkään, mä oon tyytyväinen just näin. <3

<3

Hiihtoloma.

Sinnalla oli jo jonkin aikaa vaivannut silmät, ne vuosi ja kutisi ja välillä vasenta silmää piti enemmän kiinni kuin oikeaa. Menimme eläinlääkäriin näyttämään niitä. El.lääkäri katsoi ne ja sanoi, että molemmissa silmissä on ylimääräisiä ripsiä ja ne pitäisi polttaa pois. Siihen sitten varattiin uusi aika ja Sinna oli paikanpäällä 2,5h kunnes hain potilaan kotiin. Kauluri oli IHAN KAMALA. Se oli ihan hirvittävä kapistus. Sen kanssa ei voinut tehdä mitään. Niin päätti Sinna kun päästiin kotiin. Ensin istuttiin vaan samassa paikassa, entiedä koittiko Sinna ajatuksen voimalla saada sitä häviämään, kun ei katseet mammaankaan tehonneet. Pikkuhiljaa oli sitten jo pakko liikkua juomakupille yms, ja kyllä välillä oli pokassa pitelemistä, kun toinen törmäili koiraporttiin ja kuului vain klonk klonk... raasu <3

 Ulkona Sinna kehitti itselleen hauskan leikin kaulurin kanssa. Laittoi kuonon maahan, jolloin kauluri otti lunta ja heitti pään ylös jolloin lumi lensi kivasti ja yritti ottaa sitä kiinni. Tätä toistettiin monesti. Elämän pienistä iloista on hyvä nauttia.<3

On ehtinyt tapahtua kaikenlaista muutakin. Ehkä järkyttävin uutinen hetkeen oli, kun tämä sama nimeltä mainitsematon el.lääkäri kuuli Sinnalla sydämen sivuäänen. Pelästyin tietenkin kamalasti. Olin aikeissa seuraavana päivänä tilata ajan sydänultraan, joka olisi mun budjettiin ollut aikamoinen rahareikä, niin onnekseni törmäsin Elinan treeneissä erääseen kasvattajaan jolle selittäessäni tätä tarinaa kertoi tämän kyseisen el.lääkärin ennenkin kuulleen koirilla "sydämen sivuääniä" jotka myöhemmissä tutkimuksissa ei ollut sivuääniä. Seuraavana päivänä en siis tilannut ultraa, vaan ajan Naantalin Animagiin, jossa ihana ja pätevä el.lääkäri kuunteli kauan Sinnan sydäntä, todeten ettei mitään sivuääntä kuulunut. Eikä minulla olisi mitään syytä rajoittaa liikkumista, treenaamista, viedä ultratutkimuksiin. Olin NIIN helpottunut. Tuntui, kuin loppupäivän olisin leijunut pilvissä. Fiilis oli sanoinkuvaamaton. 

Ja kappale mitä kuuntelin koko päivän tämän ilouutisen jälkeen; Johanna Kurkela - valoihminen.

Aivan ihana biisi, sellainen hyvänolon biisi. Kiitos ystävälleni joka sitä suositteli, tunnet piston sydämessä.

Eli me tästä edes jatketaan ihan niinkuin ennen, eikä mun tarvii miettiä rasittuuko Sinna treeneissä yms. Ihanaa.<3 Pieni sähikäinen. Mulla jo pienen hetken romuttui koko tulevaisuus kaiken suhteen. Tietenkin kun on tällainen "tieto" pohjalla tai ainakin takaraivossa, niin helpommin hakeudun tulevaisuudessa el.lääkärin vastaanotolle, jos Sinna alkaa oireilemaan, TOSIN jollekin muulle kuin nimeltä mainitsemattomalle henkilölle.

Ollaan hiihtolomalla lenkkeilty paljon, oltu treeneissä ja koiratreffeillä. Kävin myös kampaajalla ja laitoin taas vaaleat raidat niinkuin viimeiset kolme vuotta :) joskus miettii, että voishan sitä väriäkin välillä vaihtaa, mutta sitten ei riitä mielikuvitus niin pitkälle, joten näillä mennään :D Aion kyllä tilata itselleni sinettipidennykset tässä lähipäivinä, niin saa kivan kampauksen serkun häihin.. Kampaaja-aika on jo tilattu, muttei kutsua ole vielä tullut.. No, kaipa se sieltä kuitenkin tulee. :) 

    

Jotain tän tapasta miettisin :)