Koti.

kouluaamut

syysillat

kesäpäivät

elämäni koira

Istun mun asunnon parvekkeella ja juon kahvia. Tuulee vähän, eikä ole yhtään lämmin joten käyn lisäämässä takin päälle. Onhan nyt kesä kuitenkin ja onhan tähän ilmaankin jo tottunut. En mä sitä ilmaa silti mieti, vaan mun kotia, jossa oon asunut 3-vuotta. Ja josta oon kohta muuttamassa pois. Eihän tämä ensiasunto ole, mutta ensimmäinen johon olen muuttanut yksin. Opettelemaan elämään itsenäisesti. Asunto johon mahtuu niin paljon. Paljon kaikenlaisia muistoja.
Täällä on asunut kolme koiraa. Ja hetken kaksi ihmistä. Näiden seinien sisällä on rakastettu ja riidelty, ja tehty lupauksia huomisesta. On juhlittu niin, että maailman mukavimmatkin naapurit on tulleet soittamaan ovikelloa. On kömmitty aamukuudelta kotiin ja moikattu virnistävää koiranulkoiluttajaa. On tapetoitu kotia omannäköiseksi ja ripustettu tärkeitä ihmisiä valokuvakehyksiin. On lähetetty viestiä alakertaan, että voisitko kipaista yläkerrassa katsomassa jäikö mun avaimet kotioveen. Ja juotu naapurin kanssa valmistujaiskahvit niin, että nauru kuului varmaan alakertaan saakka. Tämä on sellainen talo, jossa voi soittaa viereistä ovikelloa jos maito loppuu jääkaapista.

Samaan aikaan odottaa tulevaa, ja samaan aikaan on haikea fiilis. Onhan siinä aina, kun jättää taakseen jotain tuttua ja turvallista. Omasta kodista luopuminen on rankkaa, varsinkin tällaiselle luonteelle tuntematon tulevaisuus kaukainen ajatus. Mutta elämä vie eteenpäin. :)

Kevät

Tuo kauan odotettu. Itse olin alkukevään kovassa kuumeessa ja työssäoppimisen alkaminen venyi melkein viikolla. Nyt vihdoin alkaa tuntua, että on päässyt taudista yli. Eihän siihen mennyt kuin kaksi ja puoli viikkoa! Kevät on tuonut mukanaan paljon uusia ajatuksia. Tulevaisuuden kaavailua, aurinkoisia päiviä, energiaa, mutta myös paljon stressiä. Tuntuu, että puhun stressistä jokaisessa kirjoituksessa, mutta sellaista tämä viimeinen vuosi koulussa on päällisin puolin ollut. Nyt on viimeinen puristus, opinnäytetyö on hyvässä mallissa, mutta se pitäisi läpilukea ja vielä saada ammattilainen puhelimen päähän, jotta saisin viimeisen osion tehtyä. En onneksi ole koittanut soittaa kuin kaksi viikkoa - mutta ehkä ensi viikolla jo vastaisi ! Sitten työssäoppimisen näyttö olisi ensi viikolla. Erityislapset. Tuo ehkä itselleni vaikein kriteeristö ja näyttö edessä. Mutta hei, se on viimeinen! Viimeinen kriteeristön rustaus, viimeinen näyttö ja viimeinen tuskaisa arviointikeskustelu. Ah. <3

Tervehdyttyäni olen nyt päättänyt reippailla joka päivä työssäoppimispaikkaani. Musiikit korvilla, aurinko paistaa. Olo on pirteä. Vastaan tuli tänään matkalla pieni sheltinpentu. Kullan värinen. Mietin Sinnaa ja hymyilin. Hymyilin? Tunsin samaan aikaan lämpöä ja pientä ikävää. En enää ajatellut pelkästään epäreiluutta siitä, ettei Sinna ollut täällä, vaan että pitäisikö.. jo.. olisiko jo aika? Miettiä koiraa, ei Sinnan tilalle, vaan Sinnan vierelle. Aika näyttää.. 

Tämä koko lukuvuosi on ollut pientä tunteiden myllerrystä - monessakin asiassa. Olen analysoinut ja ylianalysoinut, ja päättänyt enää olla analysoimatta ja katsoa vain mitä tapahtuu. Olen päättänyt antaa itselleni luvan hengähtää. Vaalitaan sellaisia ihmissuhteita, jotka saavat meidät tuntemaan itsemme tärkeiksi. Arvostetaan pieniä asioita ja hyviä hetkiä. <3

Ihanaa kevättä!

Hetkiä elämästäni

Tajusin, ettei blogillani ole mitään teemaa koira-asioiden jäätyä pois. (Toivottavasti ei pitkäksi aikaa.. ;) Kirjoittaminen on silti itselleni niin tärkeää, että päätin jakaa sitten hieman ajatuksia kaikesta pintaraapaisuna kuitenkin.

Olen kiitollinen monesta asiasta elämässäni. Olen saanut reissata upeissa paikoissa mahtavien ihmisten kanssa. Olen toteuttanut monta unelmaani kuten nähdä Reykjavik, Venezia, Verona, Ljubljana, Milano, Wien ja monia muita kaupunkeja.

Pariisi

Ibiza

Ibiza

<3

Ibiza

Ljubljana

Venezia

 Olen nukkunut pommiin myöhästyen ainoasta sinä päivänä menevästä junasta, miettien missä tänä yönä yövyn. Olen joutunut pakokauhun valtaan Milanossa, tuntenut ikävää ja tullut aikaisemmin takaisin Suomeen. Ja ajatellut, että ihan sama vaikka tämä kone putoaa kunhan istun matkalla kotiin. Olen tuntenut tuskaa menetyksestä, ja huomannut että selviän siitä. Olen tutustunut erilaisiin ihmisiin, löytäen itselleni ne, jotka saavat minusta esiin parhaat puoleni. Olen tuntenut olevani matkalla kohti huippua harrastuksessani ja pudonnut korkealta. Ja kerännyt itseni. Olen pettynyt ihmisiin, joihin olen luottanut. Ja antanut anteeksi. En ole ollut oma itseni ja olen ja työntänyt ihmisiä pois elämästäni. Ja he ovat silti jääneet.
Olen vaalinut ystävyyssuhteitani ja oppinut arvostamaan pieniä hetkiä.

Olen ollut umpikujassa. Olen käynyt väärissä paikoissa, ja tullut takaisin. Olen karsinut ihmisiä pois elämästäni. Olen tarttunut haasteisiin, joihin en olisi uskonut uskaltavani tarttua. Olen käynyt liikaa lenkillä ja salilla ja syönyt liian vähän. Ja maannut viikkoja sisällä syöden mitä sattuu. Olen tuntenut syyllisyyttä asioista, joihin en ole voinut vaikuttaa.

Olen tehnyt huonoja valintoja ja rankaissut itseäni niistä. Ja tiedostanut, etten olisi nyt sama ihminen ilman niitä. Olen ajatellut aivan liikaa. Olen analysoinut ja ylianalysoinut ja päättänyt enää olla analysoimatta ja vain katsoa mitä tapahtuu. Olen stressannut koulusta niin etten ole pystynyt nukkumaan. Sen takia olen päättänyt tehdä kaikki tehtävät ajoissa, jolloin stressitasoni on pysynyt edes jotenkin kasassa. Siksi toivonkin kaikille stressivapaata kevättä! Otetaan hieman rennommin ja nautitaan pienistä asioista. Elämä on niin paljon asenteesta kiinni, positiivisia ajatuksia tähän kevääseen!! (ps. Luokkatovereille sen verran, että stressivapaa kevät varmasti tulee olemaan mahdoton, mutta ollaan sentään kaikki samassa veneessä. ;)

- Fanny :)

Millaista on elämä ilman koiraa?

Hiljaista. Puhdasta. Karvatonta. Kiireetöntä ja rauhallista. Huoletonta. Mikään ei pidä minua enää kiinni missään. Voin mennä suoraan koulusta kuntosalille potematta huonoa omaatuntoa siitä, että se on joutunut olemaan nyt koko päivän yksin. Ei tarvitse sadesäällä lähteä ulos ja pestä sen jälkeen kuratassuja ja imuroida hiekkaa lattioilta. Ja aika. Sitä on paljon.
Sitä on liikaa.

Elämä ilman koiraa on liian hiljaista, liian huoletonta, liian tylsää. Elämä ilman koiraa saa minut kaipaamaan kuratassujen pyyhkimistä, sadekelin lenkkejä, jäätymistä hallilla omaa vuoroa odottelemassa. Se saa kaipaamaan hännänheilutuksia, märkiä pusuja ja sitä jatkuvaa iloa, jota koira luo olemassaolollaan.

Millainen minä olisin jos minulla ei koskaan olisi ollut koiraa? Olisikohan minusta tullut jotenkin erilainen? Väitän että kyllä. Kun on koira, sitä on koko ajan vastuussa jostakin. Joku sitoo sinua. Ei voi hetken mielijohteesta lähteä kavereiden kanssa viikonloppureissulle toiselle puolelle Suomea. On pakko miettiä saanko koiran hoitoon? Kannattaako minun lähteä, kun on kisat sunnuntaina. Onko minulla rahaa lähteä, kun juuri maksoin kurssin. Se saa miettimään tärkeysjärjestyksiä. Mihin laitan rahani? Koiraharrastukset eivät ole halpoja.

Entä mitäköhän minä tekisin, jos en olisi koskaan aloittanut agilityä. Tavannut kaikkia niitä samanhenkisiä ihmisiä. Missä minä olisin? Jollen olisi huonoina hetkinä rynnännyt hallille treenaamaan tai pitkälle lenkille koirani kanssa. Mitä minä silloin vastapainoksi tälle olisin keksinyt?

Kun tulen kotiin ei ketään olekaan enää siellä iloisena vastassa. Tuntuu, että oma energisyyskin on itsestäni vähentynyt. Ei minun tarvitse lenkkeillä, voin hyvin jäädä myös sohvalle makoilemaan tai tietokoneen ääreen. Olen laiskistunut. Koira opetti ihmettelemään ympärillä olevia asioita, jotka toisinaan tuntuvat itsestäänselvyydeltä. Ensilunta, kevään ensikukkia, jäiden sulamista. Koira opetti katsomaan maailmaa uusin silmin. Elämä ilman koiraa saa minut miettimään, miten olen voinut elää ilman koiraa.

Huomaan vastoinkäymisten ja esimerkiksi sään vaikuttavan huomattavasti enemmän olotilaani, kuin mitä ne vaikuttivat kun oli koira. En tunne oloani kokonaiseksi ja suuri osa sitä on varmasti myös harrastusten totaalinen poisjäänti.


Kaipaan sitä rutiinia, jonka koira tuo elämään. Sitä, että aamulla kun herää laittaa kahvin päälle ja sitten lähtee ulos lenkille. On myös syy tulla kotiin, joku odottaa aina iloisena siellä. Ilman koiraa tuntuu, että jotain puuttuu. Olen kyllä myös pohtinut sitä, miksi elämänlaatuni on niin kovasti parempi koiran kanssa. Tunnen tyytyväisyyttä, kun näen että sillä on ollut kiva päivä ja se nukahtaa vierelleni sohvalle. Tai kun sillä on agilityssä hirmuhauskaa, tai metsälenkillä, uimassa, ihan missä vain. Se saa minut tuntemaan itseni onnistuneeksi. Koiran onnellisuus heijastuu takaisin. Kun tiedän että koirani voi hyvin, minäkin voin hyvin. Onko se itsekästä?

Henkireikä

Tä viiminen vuosi koulussa on ollut aika hullua. Näyttösuunnitelma, itsearviointi, projekti, kurssitehtävät, opinnäytetyö ja taas näyttösuunnitelma ja itsearviointi, pari rästitehtävää.. Tuntuu, että olis kymmenen asiaa joihin pitäis pystyä keskittymään samaan aikaan.
Tiiättekö niitä päiviä kun ei jaksais mitään? Sellasia kun tuntuu, että on niin paljon tekemistä että vois vaan kaiken sijaan ottaa päiväunet. Tai kun stressitaso on huipussaan ja hermoja kiristää. Silloin tarvitaan henkireikää. Henkireikä - henkisen terveyden kannalta erittäin merkityksellinen aika, tapahtuma tai paikka. Mulle sana merkitsee pitkäaikaista harrastusta tai aktiviteettia, joka auttaa kestämään arjen paineita.

En mä oikeastaan koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi että mikä mun henkireikäni oli. Päivät vaan meni normaalisti. Kävin koulussa, lenkkeilin koirani kanssa ja harrastin agilityä.

Agility.
Ainut harrastus, josta oon koskaan tuntenut intohimoa. Halua kehittyä, olla parempi ja halunnut oppia lisää ja lisää. Saanut iloa, onnistumisen kokemuksia, voimaa, ihania hetkiä.
Kun Sinna kuoli ja suurin suru menetyksestä oli takanapäin huomasin useammin arjessa tuntevani ahdistusta esimerkiksi koulutöistä. Tuntui, ettei pääse minnekään "pakoon." Eivätkö kaikki tarvitse jonkun tekemisen, joka vie hetkeksi ajatukset täysin muualle stressistä? Mitä se sitten kenenkin kohdalla on, musiikki, lukeminen, lenkkeily, kirjoittaminen, sali, viini.

Sitten kun agility jäi pois elämästä, alkoi vasta tajuamaan kuinka paljon se vaikutti omaan elämään ja arjen pyörimiseen. Jaksamiseen. Se, että oli jotain sellaista, joka auttoi olemaan ajattelematta koko ajan kouluasioita ja joka ohjasi ajatukset positiiviseen suuntaan. Että oli jotain mieluista tekemistä eikä esim. vapaa-aika mennyt kokonaan tietokoneella istumiseen. Missä sai hetkeksi nollattua itsensä. Jos koulupäivä oli mennyt päin p*rsettä ja tuntui ettei mikään sujunut, lähti treenaamaan ja illalla olo oli jo aivan erilainen. Pystyi ajattelemaan selkeämmin, kun ensin oli saanut vähän etäisyyttä painaviin asioihin.

Aloitin agilityn n. 5-vuotta sitten ja heti tunsin, että tää on mun juttu. Oon aina pitänyt juoksemisesta ja vauhdista. Ja koirat. Ne ovat olleet aina lähellä sydäntäni. Vihdoin löysin sellaisen harrastuksen, jossa pystyin yhdistämään kaksi itselleni rakasta asiaa. Puoli vuotta on siitä, kun viimeksi kävin hallilla. Puoli vuotta. Se on pitkä aika kun ennen on käynyt monesti viikossa.

Intohimo on jotain mikä nousee ihmisestä itsestään eikä jostain aktiviteetista, mitä hän tavoittelee. Tämä tarkoittaa, että voi tietoisesti valita pyrkiä intohimoista elämäntapaa kohti. Entä miksi tällaista elämäntapaa kohti pitäisi pyrkiä? Sen vuoksi, että se kohentaa elämänlaatua. Ihmiset jotka pyrkivät elämään elämänsä intohimoisesti, ovat onnellisempia, energisempiä ja vapaampia.

hopefully see you soon <3

Älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle

   Sain Sinnan itselleni noin puolitoista vuotta sitten. Olin niin loppu etsintöjen kanssa että olin jo luovuttamassa, mutta sitten syntyi tämä narttupentu. Sinna oli täydellinen. Tai niin luulimme.. Sinnalla todettiin synnynnäinen munuaisvika. Tästä ei ollut kenelläkään tietoa. Sinna eli normaalin koiran elämää, ollen pirteä ja iloinen. Sinna oli sellainen terrierisheltti. Se oli pieni kuin mikä, mutta sillä oli sitäkin suurempi sydän. Sinna valloitti kaikki persoonallaan. Se oli sellainen koira joka ei koskan oikeastaan pelännyt mitään. Metsälenkeillä juostiin tuhatta ja sataa ja treenattiin agilityä. Viime kesänä kuitenkin kaikki muuttui äkillisesti. Pirteä ja iloinen koira alkoi olemaan väsynyt ja sen silmistä katosi se pilke millä se ennen katsoi elämää. Sinna oksenteli ja romahti todella huonoon kuntoon. Tuhatjalan päivystys sanoi koiran ruokavalionmuutoksen olevan syynä - koira lähetettiin kotiin. Seuraavana päivänä menimme Animagiin joka kertoi koiran munuaisarvojen olevan koholla. Sinna jäi tiputukseen mutta pääsi illaksi kotiin. Kotona Sinna oksensi lääkkeet ulos ja vain nukkui. Sinna vietiin taas päivystykseen. Sain puhelun seuraavana päivänä että munuaisarvot ovat todella huolestuttavat. Siirsin Sinnan seuraavana aamuna koira&kissa klinikalle jossa Sinna munuaisultrattiin. Kaksi eläinlääkäriä ultrasi Sinnan, enkä voinut uskoa todeksi heidän puheitaan. Se oli kuin painajaista. "Sinnalla ei meinattu löytää toista munuaista, se on rusinan kokoinen." "Sinnan munuaiset ovat käytännössä lopettaneet toimintansa." Elinaikaa olisi viikoista pariin kuukauteen. 

Luulen että lakkasin hetken hengittämästä. 
Muistan istuneeni siinä harmaassa tuolissa pidellessäni Sinnaa, enkä enää kuullut eläinlääkärien puheita. Muistan vain katsoneeni Sinnaa. Sitä pientä koiraa jota rakastin yli kaiken. Muistan sen epätodellisen olon. Muistan ajatelleeni, että teen kaikkeni jotta Sinna saa elää.

Eläinlääkäri ehdotti minua menemään kotiin miettimään koska Sinna jäisi kuitenkin tiputukseen päiväksi. Se ei pärjäisi ilman tippaa, ja jos ottaisin sen yöksi kotiin sille laitettaisiin tippaa niskaan ja aamulla se pitäisi tuoda takaisin. Kotona romahdin. Romahdin ihan totaalisesti. En muista koskaan itkeneeni niin paljon. En ollut koskaan tuntenut sellaista lojaalisuutta, enkä sellaista rakkautta jota se koira minulle antoi. Kun sain ajatukseni hieman selkeämmiksi sen tunteiden skaalan läpi, mietin mitä Sinna haluaisi. Mietin sen katsetta, niitä silmiä joissa en enää ollut hetkeen nähnyt iloa. Sitä väsynytta koiraa, joka oli juossut eläinlääkäristä toiseen ja viettänyt öitä letkuissa ilman minua ja ilman kotiaan. Vieraiden ympäröimänä. Mietin kuinka se tuhatjalassakin tärisi ja pelkäsi hoitajia kun sai taas lisää piikkiä suoneen. Ja eniten sitä ettei se edes enää laittanut vastaan. Se pieni terrieri. Missä se oli? Mietin kuinka vähän sille oli annettu elinaikaa. Elinaikaa viikoista pariin kuukauteen korkeintaan. 
Mietin minkä takia minä halusin sen kotiin. Sen takia koska minä en ollut valmis luopumaan. Minä en ollut valmis ajattelemaan elämää ilman sitä. Minä en ollut ajatellutkaan että meidän tiemme loppuisi jo nyt. Näin nuorena? Minä en ollut valmis, minä en pystynyt, minä...

Sitten minä ajattelin Sinnaa. 

Unohdin hetkeksi sen kuvan mikä minulla oli siitä ja keskityin siihen millainen se oli nyt. Se oli väsynyt ja voimaton. Sen silmät olivat surulliset. Se tunnisti minut kyllä kun kävin katsomassa sitä, mutta se nukahti heti kun oli hetken heiluttanut häntäänsä. Se vaan nukkui ja jos puhuin sille se nosti hetkeksi päätään ja sitten se taas laski päänsä ja sulki silmänsä.
Se oli aina ollut minua varten kun minä sitä tarvitsin. Silloinkaan kun minä en olisi sitä ansainnut. Se oli ollut niin täydellinen koira etten koskaan olisi voinut toivoa parempaa, en ikinä. Se oli minun kanssani silloin kun minä olin sairas, ei meidän silloin tarvinnut lenkkeillä tai jaksaa, koska silloin ei jakseta jos on sairas. Ei minun tarvinnut piristyä sen takia. 
Soitin eläinlääkärille ja sanoin että haluan tulla sinne keskustelemaan. Äitini tuli tuekseni. Eläinlääkäri kertoi, että monesti ihmiset haluavat tällaisessa tilanteessa kuitenkin vielä koiran kotiin jotta ehtii hyvästellä ja itse valmistautua tulevaan tai että kaikki perheenjäsenet voivat sitten vielä nähdä koiran. Siitä paikalta oikeastaan tiesin jo päätökseni. Sinna ei tulisi kotiin enää. Ei minun takiani. Eikä sen tarvitsisi kärsiä enää päivääkään. Se oli minun paras ystäväni. Eikö parhaat ystävät ole sellaisia jotka laittavat toisen itsensä edelle? Sellainen oli Sinna. Ja sellainen tulisin olemaan minäkin. Luopuminen on rakkautta kun sen aika on. Minä tulisin muistamaan sen pienen terrierisheltin juuri sellaisena, ja Sinna pääsisi kärsimyksistään sinne missä niitä ei enää tunneta. Ja me tultaisiin näkemään vielä joskus. 
Sinna nukkui pois. 
Ja minä tiedän, että se tiesi että rakastin sitä maailman eniten.

En minä koskaan ajatellut, että näin pian tulisi se päivä, kun meidän pitäisi erota. Mutta ei se sitten enää katso ikää kun koira on sairas ja kärsii. Kiitos kaikille ystävilleni jotka olivat tukenani, sekä viisaalle äidilleni joka näki suruni yli.


Tänään on se päivä,
kun minun matkani on kuljettu loppuun.
Olen sairas ja voimani ovat ehtyneet,
älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle,
vaan pidä minua sylissäsi
ja kerro minulle kaikista yhteisistä vuosistamme.
Silitä turkkiani niin kauan
kunnes olen kulkenut rajan yli
ja sydämeni on sammunut.
Muistele minua mutta älä takerru minuun,
vaan jatka eteenpäin.
Kun aika koittaa, kohtaamme jälleen,
emmekä eroa enää koskaan.

- Kaunis koiraenkelini, nuku hyvin